tiistai 26. heinäkuuta 2016


Vadelmaretkillä.


Punaselkähaiskiainen. Näitä on näkynyt tänä kesänä paljon.





Jonkunlainen pensaspirkko, kenties.


Puutarhasta.


Rantayrttiä mökkirannassa. Viime vuonna kävin saaresta asti hakemassa rantayrttiä, kun luulin ettei sitä lähempänä kasva. Tänä vuonna sitä kasvaa mökin rappujen edessä ja rantaryteikössä vaikka kuinka paljon.


Sudenmarjaakin kasvaa mökillä isot alueet.


Ja rantaminttua! Ja muutaman pienen paatsamantaimenkin löysin. Jännittävää! Aikamoinen lajirunsaus täällä vallitsee. (Viime kesänä rantaan ilmestyi vuohennokka. Se ei kuitenkaan selvinnyt talvesta.) Luulen että yksi syy yhtäkkiseen kasvilajien runsastumiseen on siinä, kun jokunen vuosi takaperin täysin yksinvaltaisesti julistin alueen siimaleikkurivapaaksi. (Viikatetta saa käyttää, mutta vain mun valvonnassani. Mikä käytännössä tarkottaa sitä että ite sitä viikatetta heilutan, jos heilutan.)


Rannassa kasvaa valtavasti entistä inhokkikasvia, nykyistä lemppariyrttiä tummarusokkia. (Siemenet takertuu inhottavasti vaatteisiin ja niitä on tuskallista nyppiä pois. Siitä ongelmasta pääsee kun kerää kukat teeainekseksi ennen kuin siemenet ehtii kehittyä. Tee on hyvänmakuista, kauniinväristä ja oiva rohto kaikenlaisiin limakalvovaivoihin.)


Viime aikoina aina kun olen ollut pois rannasta sinne on ilmestynyt kakkakikkareita joka puolelle. Olin tunnistavinani ne joutsenen jätöksiksi ja pari päivää sitten arveluni osoittautui todeksi kun syyllinen jäi kiinni itse teossa.
Kolmisen viikkoa sitten näin ensimmäisen kerran naapurin laiturin edessä yksinäisen joutsenenpoikasen. Siellä se söi tomerana vesikasveja yksikseen, muuta perhettä ei näkynyt missään. Ihmettelin tilannetta ja surin orporessua.
Viime viikonloppuna keräsin rannassa rusokkeja, kun joutsenenpoikanen ui paikalle ja musta välittämättä nousi rantaan ja alkoi syödä vesirajassa kasvavia tattaria. Katselin siinä ihmeissäni ja hievahtamatta pienen joutsenen syömistä (ja kakkaamista, syyllinen löytyi...), yritin olla pelästyttämättä pientä. Kovin reipas hän oli edelleen, vanhempia tai sisaruksia ei taaskaan näkynyt missään. Poikanen söi aikansa ja lähti sitten jatkamaan matkaa. (Kävin äkkiä hakemassa kameran ja otin kuvan kun poikanen vielä söi viimeiset suupalat rantaruovikossa.)
Murehdin taas poikasen kohtaloa, ei taitaisi pienelle orvolle hyvin käydä jos se oli näin aikaisin yksin jäänyt.
Seuraavana päivänä näin mökkinaapurin, joka viettää kaiket päivät mökillä ja seuraa järven tapahtumia tarkkaan. Naapuri kertoi, että joutsenenpoikanen oli karkulainen. Perhe oli sen jo kerran käynyt hakemassa takaisin kotiin, mutta ilmeisesti se aina vaan karkaa uudestaan omille retkilleen. Voi pientä seikkailijaa!

(Kuulin ja näin viikonloppuna nuolihaukan. Ilmeisesti niitä asustelee täällä, en vaan ole ennen tunnistanut niitä. Enkä olisi tunnistanut nytkään ilman ornitologikyläilijää. Osaisinpa tunnistaa lintujen ääniä paremmin, tai olispa aina kätevästi käytettävissä oma kotiornitologi...)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti